As the puppets, dancers in the dark,
glow in their unfading light of depression
The anonymous smiling faces with their heads empty and hollow
go on with their lives, similar to their heads
Laugh, smile, talk and love
be happy, they say, take time for yourself and live in the moment
As the darkness falls you'll hear us laughing
not happily, you fools, authentically
respecting the world's rules
that don't exist, you fools, it's all about chance
and you won't like your odds
Jalkaterät vääntyvät polttavan katon
reunan yli kipristellen
kuin kolmivuotiaan sänkymme keskellä aamuvarhaisella
nahka käryää, irvistää
Kuuluuko palosireeni
jalkapohjani sytyttivät varmaan tulipalon
nostan päätä katsoakseni, mutta niska romahtaa
luun sirpaleista kuuluu samanlainen särkymisen ääni kuin lasin
Syyskuinen laiturin harmaantunut yhtäkkinen
loppu kelluu auringonlaskun maalaamalla samettisella vedellä
pintansa melkein houkuttelee rikkomaan
petollisuutensa viskoo kylmiä väreitä
Vai onko se vain päivä päivältä viilentyvä ilma kurkkuni ympärillä
puristuksensa melkein houkuttelee itkemään
ei, olen vahva ja katson saunan ikkunasta vihreään metsään enkä uhkaavan synkkenevään taivaaseen
joka loputtomuudessaan aina heittää menneisyyteen
Laskeutunut sadepilvistä
elokuun tomusateenkaarista ja sumuisista aamunkoitoista
jakava viikon, kuukauden, vuoden kahtia
Muuri lyijystä, paperista ja tiiliseinästä
seisoo nyt vankkana ja ylpeänä, uhmakkaana
haastaen aamukahdeksan vaeltajien vapauden tasapainon
Haluaisin ajatella
että mennyt on mennyttä
eikä menneisyys voi palata
Kolme vuotta katoaa nopeasti
mutta voi olla löydettävissä yhdessä päivässä
ja unohdettavissa taas uudelleen samassa ajassa
Ehkä on hyväksyttävä
että hukun muutaman vuoden välein
sillä väistämätön kuu nostattaa veden keuhkojen päälle kuin lapsen peittelisi
ja menneisyys toistaa itseään
Koko maailman paino tukahduttaa rinnalla
pudonneiden lentokoneiden savuavat osat
sisällissotia aina uudelleen sytyttävät kaunat
loputtomat tonnit aseita ja anteeksiantamattomuutta
Pieni tyttö ei saa henkeä turvallisen maailman raunioilla
kuin kyyneleistä
//R.I.P.
Sometimes I wonder if I really am
hearing the creaking train come
the same person as I was then
Sometimes I wonder why I'm not feeling
the pain anymore
as if my cells had learned how to breathe underwater
Sometimes I wonder why
And I jump into the water
Aurinko pilkkii
kengänpainaumat sorapihassa heräävät
ja nukahtavat säännöllisen epäsäännöllisesti
Melkein kuulen heliumin
ja laajenemisen kumun joka kuitenkin hukkuu
kuusimetsän varjojen hautaan
Lying on a hospital bed
slowly sinks into the ocean
of hopelessness
someone's grandmother, almost existing
Nurses come and go
while I sit against the cement
trying not to give in
to the kind of thinking they like
to spread to the innocent
smiling
I don't know her drying body
never seen, and no one else will either
because no one cares anymore
about a malfunctioning piece
of nearly forgotten memories
and mean words of tiredness and anger
risen from the ashes
of the Great Disappointment
aka her story's last page
Go ahead and live your life
you're young and you need to have fun
and you have your own grandparents you'll have to look after
Minds of the evening, thinking grey
now living in a fear of the point
where their one weekly visiter
keeps saying "it's going to be allright"
when even the falling walls know that's a lie
Without doubt they will
once waver on those harsh sheets
singing the song of still breathing
and begging for one person, anyone
to speak and live the ghosts silent
Tiilenpunaista ja sähköstä salama
yhdestä nuotista syöksyvät suljetuille luomilleni
siitä, jota seuraa raiteiden kalke ja rytinä
Ihon alla ei edes kylmyys vaan pahempi
raajani seisautetaan mutta voin tuntea
jokaisen vihlovan henkäyksen
sisään ja puudun
Olisiko pitänyt
Ehkä siksi pelkäänkin
järvimaisemaa, että vedenpinnan upottava kiilto
ja satumainen auringonsilta
säteiden valaistessa heikkoja laineita harvakseltaan
pyyhkivät muistista kokonaan
vedenalaisen jäätävyyden ja pimeyden maailman
pakokauhun
Maantien sorahtavat kuopat
mikroskooppimetsässä
millimetriä ennen kuusiaidan vaihtumista
lepattavaksi järvenpinnaksi
alkavat vetää puoleensa
Niin kummallisen vähän jaksaa
yksi reisi nostaa jalkaa
kun hyttynen on imenyt kaiken hapen
verestävistä silmistä
jotka havunneulasia
alkavat vetää puoleensa
Lying on a hospital bed
slowly sinking into the ocean
of hopelessness
someone's grandmother, almost existing
Nurses come and go
while I sit against the cement
trying not to give in
to the kind of thinking they like
to spread to the innocent
smiling
I don't know her drying body
never seen, and no one else will either
not anymore
because who cares about a malfunctioning
piece of nearly forgotten memories
and mean words of tiredness and anger
risen from the ashes
of the Great Disappointment
Go ahead and buy that alluring new phone
you have your own grandparents
now living in a fear of the point
where the one weekly visiter
keeps saying it's going to be allright
when even the falling walls know that's a lie
Without doubt they will
once lay on those harsh sheets
singing the song of still breathing
and begging for that one girl to convince the others
to believe her work needs to be done
Älä ikinä mene
perjantaina
sillä lauantain raahaavien
minuuttien kiduttavuus
syöpyy läpi eilisen hauskuuden
muistojenkin
Ja vielä istun yksin
Kello etenee samassa tahdissa
valon pakenemisen kanssa
The ceiling hunting my neck
down under the skin
Stars twinkling far
away from my reach
Compressed anxiety
sneaking whenever the dark
descends on the weak
The fever's applause
risen from the young minds smoking
until the big bang
Pölyhiukkaset taivaanrannassa
vaaleanpunaisilla pilvillä
kuin Muumilaaksossa
valmiina suodattumaan
läpi maskien
pomppivat ilkikurisina
Maanteitä tallaavat
ihmettelevät päivän illaksi
muuttumisen nopeutta
ja sitä etteivät solut hengitä
Kesäsade
iski höyryävään asfalttiin kuiskauksen
valloittavasta tyhjyydestä
Kotimatkat pimeässä
Haaveilu ikkunalasia vasten pisaroiden
raapiessa koskematonta ihoani
Ja vasta syksyn huokaistessa
kalsean puuskan totuutta
hämärään kietoo
korkkiruuvikiharat
Edetessäni katselen
Sen kivisen polun lammikoita
joita suojelee ymmärrykseltä
Sinun kätesi
paperista
vuorotellen jäätä ja tulta
Seisot suorassa
viheriöivän pihan yksinäisessä
valoläikässä
ja minä vilkutan niin
kuin ensiluokkalaiselle
Ja löydän sellofaaniin käärityt
kantesi väistyvän illan mustavalkoiselta
kevätnurmelta
jolle sataa nyt lunta
Sinun verisuonesi
rautalangasta
ikuisesti
sykkivät minulle
kaltereiden tuoksua
vaikka luulen tunnistavani uurteet
suupielissäsi kun hymyilet
Painan katuojan vetoketjun
kiinni mukulakivet kylkiluiden
välissä niin
että valkosolutkin hämääntyvät
Kytken akkuni nuottiavaimeen
ja odotan kolmesta viiteen tuntia
Sähkövastuksen purkauduttua
kykenen taas nostamaan
arvonnasta omat kuulokkeeni
joilla lataan virtaa
elämänlankani jatkoksi
Palmunlehvät löyhyttävät
pakkasta takaisin
hyppelemään ruutua
sinne minne se kuuluu
Viidakkoveitsi kaulallani
heijastan vauvan leukaluuta
puruvoima pistävämpi kuin
-20°C heinäkuussa
Multaa jokaisessa
ihohuokosessani huokaan
minne hymyni
tai kyyneleeni kuuluu
