Paperipaino vetten päällä
pintajännite huiskuttaa tuulia
hattujen sota lumpeenlehtien välillä
kiskoo rautakankia sammalpohjasta
Kevään tullen pääskyt luo
verkon majavien padon ympäri
ja joen järven meren vesi nousee barrikadeille
jossa kirputkin tömistävät
Olisin mieluummin onneton siellä
kuin onneton täällä
Melankoliakin maistuu paremmalta merituulen kuljettaessa vieraita tuoksuja
satamakahvilaan viinilasillisen ääreen
ranskatarhuivi ja -korot sekä Camus pettämättöminä asusteina
onnettomuuskin alkaisi tuoksua vastapaistetulta patongilta
Älä odota, maailma
Jatka pyörimistä,
vellomista, ajassa eteen- ja taaksepäin,
tööttäilyä, ovien paiskomista, vauvan itkua,
lasin särkymistä, kirjojen sivujen kääntelyä,
naurua, puiden kaatumista, mullan heittelyä puuarkulle,
veden kiehumista, sisäänhengittämistä, savuamista,
valojen sammumista, valojen syttymistä
Toivoin kerran
muiden nuorten sinisilmien suuressa joukossa
että "maailma odottaa"
tietänet kuinka korkealta putosin
Juosta rantavedessä järveä ympäri
auringon kullatessa pohjan hiekan yhtä kauniisti kuin muistot
Antaa valkoisen kesämekon ohuen kankaan kastua helmoista
omaan tahtiin
Maata takapihan ruohokentällä raajat levällään kuunnellen luonnon levyjä
(ja huiskien sietämättömiä hyönteisiä)
Kuiskata hyvää yötä ja huomenta määrittelemättömän ajan pikkusiskojen korviin
valkoisten kankaiden ja aamukahvisaavillisten ei tarvitse loppua
Kävellä vapaana itse ostetussa vaatekerrassa
kaupungissa jossa ei asu sukulaisia
Olla vieras lapsuudenkodissaan ja isovanhemmilla
Päästää vihdoin irti kahdentoista vuoden ovenkahvasta.
Syyskuinen laiturin harmaantunut yhtäkkinen
loppu kelluu auringonlaskun maalaamalla samettisella vedellä
pintansa melkein houkuttelee rikkomaan
petollisuutensa viskoo kylmiä väreitä
Vai onko se vain päivä päivältä viilentyvä ilma kurkkuni ympärillä
puristuksensa melkein houkuttelee itkemään
ei, olen vahva ja katson saunan ikkunasta vihreään metsään enkä uhkaavan synkkenevään taivaaseen
joka loputtomuudessaan aina heittää menneisyyteen
Rankkasade sulattaa kasvojeni ääriviivat kallioon
liimaa helteeltä tuoksuvan ihon maaperään
kun yritän seistä suurempana,
tukevammin,
varmemmin
Varpuihin takertuvat viimeiset omien ajatusten varastosta
enkä hahmota havisseiden neulasten pesästä
käsikirjoitusta kiipeämiseen
Haluaisin ajatella
että mennyt on mennyttä
eikä menneisyys voi palata
Kolme vuotta katoaa nopeasti
mutta voi olla löydettävissä yhdessä päivässä
ja unohdettavissa taas uudelleen samassa ajassa
Ehkä on hyväksyttävä
että hukun muutaman vuoden välein
sillä väistämätön kuu nostattaa veden keuhkojen päälle kuin lapsen peittelisi
ja menneisyys toistaa itseään
Kun taivas himmenee harmaaksi
painamme katseemme varjoon
emmekä huomaa illan tuloa
tai yön kirkastumista aamun ensi tunteina
Tähtipölyä silmissämme
kuljemme vaalien tietämättömyyttä
vaikka tiedämmekin
ja huomaamme vedenpinnan nousun
Kun kuulen koirien haukkuvan vastarannalla
ilosta ja tottumuksesta
kirkuvien lasten hyppivän laiturin päästä
äitien hymyilevän auringonsillalle
pysähdyn väkisinkin
kuin migreeni liplattavat laineet rusikoivat silmieni kiiltoa
tuska joka ei lähde järjestä vaan biologiasta
työntää ruskettuvan ihoni soran alle.
Sometimes I wonder if I really am
hearing the creaking train come
the same person as I was then
Sometimes I wonder why I'm not feeling
the pain anymore
as if my cells had learned how to breathe underwater
Sometimes I wonder why
And I jump into the water
Kuivuvat hiukset kuin siimat
kalastavat aurinkoa tyynen veden pinnalta
ihmetellessäni, miksen ikinä muista
että näin sen piti olla
Käännän pisaraisen ihon tervehtimään ilta-aurinkoa
ristin pitkässä päivässä päivettyneet jalkani
enkä kirjoita mitään elämää suurempaa.
Kukkaseppele häilyväinen aamusumussa
kosteuden läpi leikkaa heleä nauru
hahmojen kokous vasten vesistä siluettia
Vuosittain vaelletaan kaupungeista poispäin
nauramaan nuoruudelle ja sen kanssa
romantiikka ajatuksena hiipii paatuneimmankin ihon alle
ja Suomi kerää kukkia
//Simppeli juhannusruno vain. Iloiset jussit!
Leppäkertunpunainen sadetakki vedenpintaa hipoen tyttöhyppelee
kynnenpalasia leivänmurujen tilalla
siro polku kiemurtelee pilkahtelevien kumisaappaiden jäljessä
Risteys yli, toinenkin
suojatie on kilpailu
kumpi jalka ensin perillä
Harjakattojen ylle huomaamatta
kumpuilee savupilviä
kuin aaveita, pienet kasvot kohti hukuttavaa harmaata maljaa johon
katoaa
-
Perhoset vatsanpohjassa kuuluvat geeneille
ja siipeniskunsa aallonharjoille kulkemaan
yrittäkööt vaikuttaa meihin
Seisomme vaikka läpi tsunamin
vierekkäin siitä lähtien kun uskalsin
purkaa aamuauringon morsetuksen
Miksi taas
viiletän aallonreunaa väistämättä
kohti pinnan läpi putoamista
On kuin hukkuisi
vesimolekyylien puristukseen
suunnista ilman painostaa
ja silti katson alaviistoon
Koska taas
kadotan sen osaavan
voin vain toivoa etten kuukausiksi
Miksi osa aina lohkeaa
Huuhtelen hiekasta jalkapohjat
lammessa joka vielä jäädyttää
aivan kuin horisontissa sataisi lunta
Heitän kengät ja pitkähihaiset pois,
avojaloin
annan takkuisen tukan riipiä
selän ja olkapäiden ihoa
Vielä haurasta
liian valkoista ollakseen lämmintä
ja silti kädet paljaana istun lammen rannassa
ihmetellen joutsenen poikasten käytöstä
toiset kun nokkivat muita ja unohtavat heti
voisinpa minäkin
vapautua mielestäni ja
silmien liikutuskyvystä
Ehkä siksi pelkäänkin
järvimaisemaa, että vedenpinnan upottava kiilto
ja satumainen auringonsilta
säteiden valaistessa heikkoja laineita harvakseltaan
pyyhkivät muistista kokonaan
vedenalaisen jäätävyyden ja pimeyden maailman
pakokauhun
Haaveksin tuulta vasten
älä välitä, sateenvarjoja kääntyy ja katoaa
mutta vetinen maa ballerinojeni ja tennareidesi alla
ei osaa matkia Atlantista,
siksi että tiedän, luota
sanoihini kietoutuvat etuhampaat aivan
kirkkaassa huulipunassa ja ientä naarmuttavissa hiuksissa
kuolletta kudosta toista vasten
unelmoinko vai uneksinko
Herään lokkeja satavaan taivaaseen
ja olet kylkeäni vasten
suolakiteistä hiekkaa korvanlehdissäsi
punot kaunista seppelettä
josta en tiedä, luota
unettaa vai haavoittaa
Aamuyön juna ja pään sirinä
savuuntuneella kaulan kaarella
rahareiät pistää tanssimaan
silmäpeli ja ryhmäpaine
Lasku on kuin verensokerin
yhtäkkiä, korkealta ja kovaa
vaikka emme edes olleet saavuttaneet pilven reunaa
jota kummasti reunustavat
värikynäviivat kurkusta alas
Koskenlaskijoina tunnemme olomme uhkarohkeiksi
vaikka kun taas neljä nolla kuuden junaan nostamme
koron kerrallaan
huonokin seura käsittää miksi
hame lyhenee eikä päinvastoin
