Nievo nievas nieva nevamos neváis nievan
sadamme lunta
sadatte lunta
satavat lunta
Me empiezo te empiezas se empieza nos empezamos os empezáis se empiezan
aloitamme meidät
aloitatte teidät
aloittavat heidät
Lunta sadetaan
lunta aloitetaan
sataa aloitamme lunta
pisteitä eivät sada
Mustaa risua kartanomaista seinää vasten
maksapoliklinikka
tähysimme kaupungin valoja
Dystrofia maisemassa
katukiveykset keskenkasvuisia
ja miinusvuosisatojen kartanomaisuus
kurkkii kulman takaa maksan
polis
kliinikkoja
niin oli mielestämme sietämätön desinfiointiaineen haju.
Smaragdinvihreä heinäsuovan helma
nuttura orjantappurasta, katkenneista koroista,
suolista, verestä ja kyyneleistä
ja pellolla norsut tanssivat
Ruutupaitainen mies irrottaa hatustaan sulan
sulin
sulakseni
ottaakseen päivätorkut tammen juurella
parahiksi valkoisen jäniksen ilmestymisaikaan
ei ole katsomista
Haaveksin tuulta vasten
älä välitä, sateenvarjoja kääntyy ja katoaa
mutta vetinen maa ballerinojeni ja tennareidesi alla
ei osaa matkia Atlantista,
siksi että tiedän, luota
sanoihini kietoutuvat etuhampaat aivan
kirkkaassa huulipunassa ja ientä naarmuttavissa hiuksissa
kuolletta kudosta toista vasten
unelmoinko vai uneksinko
Herään lokkeja satavaan taivaaseen
ja olet kylkeäni vasten
suolakiteistä hiekkaa korvanlehdissäsi
punot kaunista seppelettä
josta en tiedä, luota
unettaa vai haavoittaa
Sähkönsininen keila
kaataa pikkusormen luun
ohuita toiveita
Et voi nähdä, kuka lamppua pitelee
vaikka kuinka siristäisit
Toisin kykenet
onko lämmin vai kylmä
riippuu siitä, mitä luidesi päälle on kerrostunut
Värjää siis lampun 45 astetta
vaikka kaukoluotaimella
Takanaan naakkaparvi
hän kävelee nauramatta
kompastellen pudokkaisiin
ei katsomista
Päivä nousee kahvimukissa
valkokankaan poimuissa
ja taksin sivupeilissä
kaikuun
jos katsoo tarpeeksi kauan
Peltilaatikot kuminaa
tyhjät
höristävät korviaan kumisten
kengänpohjieni suuntaan
kun ylitän marmorirajan
Sementtisolujen välistä ei kajasta
aamunkoittoa tai äänenvärejä
ja kuusi nolla nolla viikon jokaisena päivänä
ikkunaluukut avautuvat teitä päin
niin asfalttisia kuin ruohoisia eksyneitä
ja näkinkenkiä, löytyneitä
Päistikkaa ylösalaisin
rapattu raapii ruvelle
koska gravitaatio ei anna keskipäivää eikä iltaa
hetkeä miettiä mitä teen kuvun sisällä
Kesäsade
iski höyryävään asfalttiin kuiskauksen
valloittavasta tyhjyydestä
Kotimatkat pimeässä
Haaveilu ikkunalasia vasten pisaroiden
raapiessa koskematonta ihoani
Ja vasta syksyn huokaistessa
kalsean puuskan totuutta
hämärään kietoo
korkkiruuvikiharat
Edetessäni katselen
Sen kivisen polun lammikoita
joita suojelee ymmärrykseltä
Hikoilen moottoriteiden risteyksissä
yksin Otavan alla
stadionin massahysteriassa
uskoa, toivoa ja
hypotermia 5 metrin korkeudessa
ylös ja alas laskeutuvan katon
ristipaineessa ei edes ole
kurkistusreikää kuin saduissa
jotta näkisi tähtikuviot
Suola huuhtoutuu suoraan
26 asteen helteen sandaalien
kärjille varistaen
puhuvat päänsä
vallattomuus ajoi juuri kolarin
päätiellä sillä jarruttajansa
ei ole koskaan pysäyttänyt
aikaa minun kohdalleni
Surrealismi on tyylisuuntaus
voi kun käsittäisivät
solunjakautumisesta asti
kaikki luokittelu on kolmevuotiaille jätettävää
onhan täysin
absurdia luulla nähdyn olevan totta
koska 17 vuotta toivomani olisi minussa
lattialaudat kiiltävät liikaa
tekisi mieli viiltää korva
niin kuin van Gogh
irti niin ja hiukset
ärsyttävät arvoisassa sileydessään
oksankohtiakin on yhtä
säännöllisesti kuin silmiä päässä
kaikki sinisiä sinisiä
ja tumman
otsalohkon särkyyn ei auta pilleri
tai hoitajan voivottelu korvanjuuressa
kuin yrittäisi katsoa meren kohinaa
enkä osaa kääntää magneettikenttiä
vaikka olen mielikuvaa
harjoitellut
olen kuunnellut
tekisi mieli raastaa simpukka
ja istua sitten
hiljaa,
korkeammalla,
Kasvojeni rajat häilyvät
puoliksi tyhjän vesikarahvin takana
piilossa
maailmalta pakoon juoksevilta
höyhenpukuisilta peukaloisilta
avojaloin kiillotetulla koivulla
ja lasinsäröillä kello kuudelta
tai kymmentä vaille sillä
kuka minä olen
hallitsemaan suolaveden
tippumista katosta aivan
ohdakkeiden oikkujen mukaan
tasalta tai kymmentä vaille
Katson tuulilasin sumun
läpi talon
ainoaa palavaa ikkunaa
Spotit mellakassa
kasvottomien sota painaa
pääni kohti juuria
jotka kiemurtelevat saasteiden
ilmassa hengittäessämme
kuin käärmeet
pölyä ja radioaktiivista loistetta
sisään ja
Hengitystiet värähdyksestä
protestoivat lakolla
iltaisin yhä uudelleen
pyörähtäessäni, venyttäessäni
Kultaraaminen peili
jämähdyttänyt kaikkitietävän
silmänsä kalvenneeseen
marrasketeen
Ken on kaikkein -
kuin Zelda ja Anna
ja mustenevien verkkokalvojen
varassa astun päkiöille
ylemmäs, ylemmäs
ja uudestaan
kuin joutsenen kaula minä
taivun ja särjen
aistikkaan nilkan asteluvun
Paino
voimattomuudessa
tilaksi avaruutta
Hehkuu sinistä
kaukokaipuun koti
jota loitonnan
Suomaisema muovikuorrutteessa
vasten ihohuokosiani
Sivullisuutta
raastaen virtaa
elämän alku
