Unpacking

I hate packing
but I deteste unpacking

I cannot stay still
as my horizons keep tilting and shifting

I want to see,
I need to move,

As it is
I cannot commit to you.

Child in the cupboard

I am a child
weeping in the cupboard during hide-and-seek
Thought they were so brave

Alone in the dark, door locked, no peeking

But they are weeping
because they're afraid of running out of oxygen.

'I should not live where I am comfortable'

I should not live
where I am comfortable .

I can squeeze the most
out of my little human's body
when I am suffering
a little

I turn, I roll, I cannot stay still
in my comfortable bed
Because all this soft, nice living
has sucked out the usable part in me
I am not to be used
when I am comfortable .

From a young age I have been writing,
I have to fill my part
have to keep my promise
to the inner melancholy, the great big sister
whom I will never meet
but to whom I will never stop listening .

Here I can see
I haven't succeeded in escaping her
No, she is not to be fooled
I do not know what I have been thinking
' I am happy '
is a hollow reflection of the minds of the fool
Why did I ever try to listen to them ?

So I got addicted
to succeeding in life that does not matter
And as I have been comfortable
I have thought I had lost her
But now I can see, here
She is not to be escaped from
She is me, I am her
Inside the crisp crust of a baguette
of a life too soft to be l i v e d .

Hukkumaisillani kylpyammeeseen

Oma pikku maapalloni
keinuu suihkunletkun ympäri, ympäri
Näytän sille kieltä, vaikka sormet jo lipsuvat laidoilla.

Ammeeni loiskuu ja säröilee
Mutta silti minä mielelläni
kasvatan kynsiä piripinnan alla.
Lymyilen, polvet koukussa.

Onhan se sentään aitoa
liukua pohjalle aina vain takaisin
yskiä saippua-aalloissa iholastuja
riipiä ripsiä yksitellen
seurata kuinka mustelmat sinertyvät

Onhan se sentään aitoa
Vaikken ikinä nousisi kylvystäni.

Kova

Katson ammeen pohjalta.
- Patjassani on herne!

Vesi läikkyy, kun naarmutan kylpynahkaa:
Olen synnyttänyt mustan pikkukiven.

Minussa ei ole mitään pehmeää.
Voi mitä antaisinkaan kuumasta virrasta reisilläni juuri nyt -
raapiessani kylpykaulaa olen melkein musta joutsen -

Mutta minä synnytän pikkukiviä.

Perhelauantait

Ikävöin perhelauantaita. Niitä iltapäiviä, joina kaikki puuhaavat omiaan talon avarassa tilassa, mutta ovat kuitenkin yhdessä. Voi olla rennosti, voi olla tekemättä mitään, söydä karkkia pinkistä Ikean muovimukista ja antaa kelata tyhjää, voi ryntäillä salin ja oman huoneen väliä koulutyöstä toiseen hyppien, voi punoa elämää suurempia tulevaisuudensuunnitelmia tabletin takana, voi haudata päänsä Immun turkkiin, voi haistella kalvakkaa talvilauantain sisäilmaa, joka miellyttää kuitenkin enemmän kuin mikään muu. Voi istuskella koko päivän olohuoneessa nauttien vaaleanpunaisesta ilmapiiristä joka hihkuu lauantaita, odotellen Iltaa, joka on kuin pyhä hetki, jaettu viikon kohokohta. Hyöritään keittiössä udellen, mitä isä kokkaa tällä kertaa tai autetaan pilkkomaan pizzanpäällisiä, napsitaan loppuja makeisia kupista, jotteivät ne jäisi liian lähelle iltapalaa pilaamaan ruokahalua, ja kuollaan vähän sisältä, jos joku rikkoo jaetun ilmakehän ja kehtaa poistua tilasta.

Tyttöhypellään saliin kärräten astioita televisiopöydälle kippo kerrallaan. Malttamattomina valmistellaan sillä välin kun isä hoitaa Immun ja käy tupakalla. Ei päästä yksimielisyyteen illan elokuvavalinnasta, kinastellaan hieman, mutta tiedetään, ettei voittajamielipiteellä ole oikeasti väliä ja että on vain ajan kysymys, kunnes joku antaa periksi. Hymyillen vienosti: mulle käy mikä vaan.
Sitten jaetaan sohva ja herkut ja elokuva, ollaan rennoimmillaan, ja kaikki on taas ohi liian pian ja kello kääntyy jo sunnuntain puolelle. Läksyt. Unenpuute. Ilmakehä sirpaleina pitkin lattioita.

Mutta sunnuntai, kaikessa tyhjyydessään, säilyttää h i l j a i s e n arvokkuutensa. Koskemattomista iltapäivän hitaista tunneista ei oikeastaan nauti, mutta niitä arvostaa silti. Lauantai-illan jälkeen kaikki tuntuu vähän mälsältä, ateria on terveellinen ja tylsä eikä kestä tuntiakaan, mielet roikkuvat alaspäin eivätkä koske toisiinsa, ja tila on aivan hiljaa. Kun kello kääntyy seitsemään, tietää pelin olevan menetetty ja arjen hakanneen jo tietoisuuden seinän rikki.

Vaikka istun nyt puutarhassa maassa, kulttuurissa ja elämässä, joista talven pimeydessä ajatukseni ovat aina täyttyneet, ikävöin näitä perhelauantaita.

Mademoiselle

Pidän siitä, kun miehet puhuttelevat minua neidiksi.

Mademoiselleen yhdistyy syksyinen hartiahuivi
ja huoleton polkkatukka -

Juuri nyt olen siinä missä haluankin.

//Hei. Je suis en France. Olen Ranskassa, 1 kk takana, 10 edessä. Toisesta blogistani löytyy lisätietoa tästä.

villedesprunes.blogspot.fi

Pahoittelen pitkää hiljaisuutta, mutta en ole kirjoittanut. Tänään syntyi ensimmäinen ontuva hetken runo, ja tuntuu, että palaset alkavat taas sopia keskenään, ja täällä voi ehkä lähiaikoina nähdä uutta materiaalia.//

Whenever I - do not stop

Whenever I get comfortable
I know I need to move
Whenever there's no challenge
I know I need to find one
Whenever I feel settled in
I know I need to leave
Whenever I have reached one point
I know I need to get to the next one
Whenever I look back
I know it's not enough

Whenever I fear for my life
I know I'm living just then.

Puuttuvaa

On niin pieni ja heikko olo
etten uskalla luovuttaa verta.

Omilla jaloillani olen puuduksissa.
Miten näillä käsillä jaksaisi kantaa
puutuvaa verta?

Perillä

En ole ikinä pitänyt perille saapumisen tunteesta.

Siitä nahkapenkkeihin ja isän poplariin hioutuneesta autoauringon tuoksusta,
jonka oikeastaan tiedostaa vasta kun
moottorin hyrinä lakkaa ja vatsanpohjaa nylkee

Enkä varsinkaan ovimetallien kumahtamisesta yhteen
ja hiekan rahinasta aina paljaiden jalkapohjien alla,
kun isä sanoo,
nyt ollaan perillä.

Hiljaisuudet ja luokkaretket

En ole kuollut tai unohtanut Quotidiennea, olen vain irvistäen vietellyt runotonta kautta. Vieläkin odotan, että saisin sanoista kiinni.

Tänään ajattelin jotakin hassua. Olin ennen se alakoululaistyttö, joka luokkaretkellä aina jätti rahat bussiin, eikä sitten pystynyt tekemään matkamuisto-ostoksia. Nykyään katson työkseni, miten ne lapset, jotka eivät unohtaneet rahapussejaan, törsäävät ahnaasti. Ympyrä sulkeutuu.

That's the closest you'll get, for now.

Blocks

Here we go again. A creative block. It is the one to be blamed for an empty April.

I feel like right now everything in my life is blocked: nothing is moving, only expected to. Too much is happening, yet nothing is -- not yet, not right now. I'm stuck here, waiting, working, wishing for the 'future' that is said to be coming, but at the same time I'm wondering if it ever will. When I get to the 'future' of the holiday in June, to the life after the entrance exam, after the graduation, after the summer spent working, and after the new life in another country has begun -- will I then think, the future is now, it's this moment? Or will I start expecting something else, the next 'future'?

Just like I'm waiting for text to begin to flow again, I'm waiting for huge changes to happen in my life. Some already have, that's why my mind is constantly confused. Some things are going through the process of changing, some are yet to be expected.

While I wait, I thought I'd use some words for a change. You can only write something you're aiming at by writing the unnecessary away first, after all. So why not write it online! You have never had a smarter idea, I'll say. Wow.

So, a creative block. As you may have noticed.

That's probably enough nonsense for this month, so if you'll excuse me, I'll just go back to my books. Blocks.

Sydänääniä

Rintaluut sortuilevat
raksuen ja poksuen kuin
pojan rutistaessa pikkulintua nyrkkiinsä
tykyttää ja virtaa linnunmaitoa
kehän ulkopuolella.

Juovien verkosto levittäytyy
elin raakkuu kuin
lintu pojan nyppiessä sen pyrstösulkia
laajenee ja supistuu
luukehän sisällä ja ulkona.

Kalvot reikiintyvät
vinkuen ja venkoillen kuin
pojan upottaessa hampaansa linnun silmämunaan
sinertää ja valittaa elinvoiman pulputessa
rintaluukehän rajojen yli.

Huono käännös

Minuuteni on huono käännös
siksi puhun puolittaisin kielin
virkkeissä sekaisin suissa
joita on liikaa yhdelle
identiteetille
jossa you-passiivi kääntyy suoraan ja ihmisiin otetaan silmäkontaktia.

Kun kupla puhkeaa

Vaikein hetki on se, kun on vuosia ajatellut selvinneensä,
olevansa WHO:n määritelmä terveestä yksilöstä,
ajattelevansa postformaalisti ja säätelevänsä tunteitaan kehittyneesti,
päihittäneensä jo taakse jääneen elämisen vaikeuden poikkeuksellisella tahdonvoimalla ja
identiteetinkin eheytyneen ainakin kolme vuotta sitten kesällä

ja kun tajuaa eläneensä valheessa kaikki nuo kolme onnellista vuotta.