En ole ikinä pitänyt perille saapumisen tunteesta.
Siitä nahkapenkkeihin ja isän poplariin hioutuneesta autoauringon tuoksusta,
jonka oikeastaan tiedostaa vasta kun
moottorin hyrinä lakkaa ja vatsanpohjaa nylkee
Enkä varsinkaan ovimetallien kumahtamisesta yhteen
ja hiekan rahinasta aina paljaiden jalkapohjien alla,
kun isä sanoo,
nyt ollaan perillä.
sunnuntai 21. kesäkuuta 2015
torstai 4. kesäkuuta 2015
Hiljaisuudet ja luokkaretket
En ole kuollut tai unohtanut Quotidiennea, olen vain irvistäen vietellyt runotonta kautta. Vieläkin odotan, että saisin sanoista kiinni.
Tänään ajattelin jotakin hassua. Olin ennen se alakoululaistyttö, joka luokkaretkellä aina jätti rahat bussiin, eikä sitten pystynyt tekemään matkamuisto-ostoksia. Nykyään katson työkseni, miten ne lapset, jotka eivät unohtaneet rahapussejaan, törsäävät ahnaasti. Ympyrä sulkeutuu.
That's the closest you'll get, for now.
Tänään ajattelin jotakin hassua. Olin ennen se alakoululaistyttö, joka luokkaretkellä aina jätti rahat bussiin, eikä sitten pystynyt tekemään matkamuisto-ostoksia. Nykyään katson työkseni, miten ne lapset, jotka eivät unohtaneet rahapussejaan, törsäävät ahnaasti. Ympyrä sulkeutuu.
That's the closest you'll get, for now.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)